Koirien kasvatushan ei ole oikeastaan mitään yllämainittua. Riskejä on pakko ottaa monessakin eri vaiheessa/tilanteessa. Ohjat eivät ole täysin omissa käsissä, koska sattumallakin on sormensa pelissä eikä kaikkeen voi kuitenkaan itse vaikuttaa.
Toki hyvällä pohjatyöllä voi yrittää vaikuttaa edellä mainittuihin asioihin.
Oikeastaan tällä vielä melko lyhyellä kasvattajan taipaleella olen kahdesti miettinyt, että onko minusta tähän hommaan. Eka kerta oli silloin kun Jilla sai toisen pentueensa ja meni sektioon. Siinä kun yritettiin kuluttaa aikaa ja odottaa lopputulosta ajattelin, että samaa en haluaisi kokea kyllä enää uudestaan.
Toinen kerta oli silloin, kun meillä jäi useasta yrityksestä huolimatta nartut tyhjäksi tai astutukset eivät onnistuneet. Kun piti myöntää itselle, että meidän ekan pentueen nartuista ei jatkoa saa. Ajattelin, että epäonnistumiset kerta toisensa jälkeen menee liikaa ihon alle ja kiusaan vain itseäni.
Mutta juuri kun ajattelin, että olen kaiken yrittänyt ja mistään ei mitään tule, sain kuin sainkin Jillalle lapsenlapsia Tarmon kautta. Tämä pentue tuli niin oikeaan kohtaan kuin koskaan voi tulla ja palautti uskoa takaisin siitä, että joskus se sitkeys palkitaan ja kuten sanotaan "aurinko paistaa myös risukasaan".
Rokan kohdalla sain vielä toisenkin pentueen yhteistyökuviolla.
Nyt tulevaisuuteen on jo joitakin suunnitelmia. Sitä ei ole kasvattaja mitenkään helpossa asemassa, kun on oman itsensä sekä muidenkin kritiikin kohteena vaikka parhaansa yrittää toki tehdä. Helppo tie se ei ole, mutta antaa valtavan paljon ja toiveikkain mielin suunnittelen tulevaa. Paras palkinto tällä matkalla on ollut kasvatit ja niiden omistajat, niistä saa sitä energiaa jatkaa eteenpäin kasvatustyössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti